Havumetsä Ruotsin Lapissa on uhmannut aikaa jo pari sataa vuotta. Kaivos tarvitsee tilaa ja metsä saa väistyä. Voiko vanhan metsän menetyksen korvata?
On syksy 2017. Ilma on sateesta kostea. Seison kaivosfirman kypärä päässä käppänäkuusen vieressä ja tunnen itseni nuoreksi. Näin keski-iän kynnyksellä tunne voisi olla positiivinen. Pohjoisessa havumetsässä aika ja ikä saavat uudenlaiset raamit.
Ihastelen ristiriitaisin tuntein yhdessä ruotsalaisten ja norjalaisten kollegojen kanssa kuusen kotimetsää, joka jää piakkoin läheisen kaivoksen alle. Oikeastaan metsä jää veden alle, koska malmien louhinnassa syntyy sivutuotteena suuria vesimassoja. En ole kaivosalan asiantuntija, enkä osaa arvioida miten välttämätöntä on kaivoksen laajentaminen. Ekologina tajuan, että jotain korvaamatonta on tuhoutumassa.
Koko päivän ajan puhumme ekologisista kompensaatioista. Kun yhdessä paikassa tuhotaan luontoa, voidaanko toisaalla kunnostamalla tai hoitamalla lisätä luonnon monimuotoisuutta? Ajatuksen tasolla idea on kiva. En silti pääse satoja vuosia vanhaa metsää katsellessa irti ajatuksesta, että tässä on nyt kyse ihan eri aikaskaalan asiasta kuin talouden vuosineljännekset ja ihmisen ikä.
Jos kukaan ei olisi koskaan kertonut, en olisi tullut ajatelleeksi, että mitättömän kokoinen kuusi on oikeasti kaksi- tai kolmesataa vuotta vanha. Mukana olevat lajituntijat tutkivat luupeilla puiden runkoja. Toistuvasti joku bongaa suurennuslasillaan uhanalaisia lajeja, lähinnä sammalia tai jäkäliä. Niitä kasvaa epifyytteinä lahonneiden puiden rungoilla. Latinankieliset lajinimet eivät tartu mieleeni. Metsän pienet ja tuntemattomat unohtuvat liian helposti.
Uhanalaisuus tarkoittaa sitä, että laji on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Jos laji kuolee sukupuuttoon, se katoaa lopullisesti, kokonaan, ikuisiksi ajoiksi. Vanhoissa metsissä uhanalaisia lajeja on paljon, sillä vanhoja metsiä on jäljellä surullisen vähän. Mikään laji ei selviä ilman sille sopivaa elinympäristöä.
Mitä lajien pelastamiseksi voi tehdä? Vedenpaisumus pyyhkii pian tämän metsän yli ja kaikki, jotka eivät pääse omin avuin karkuun, tuhoutuvat. Kaivosyritys ja ekologit ovat miettineet yhdessä ratkaisun, jossa osa lahopuista siirretään läheiseen melkein yhtä vanhaan metsään. Toiveena on, että näin ainakin osa vanhan metsän uhanalaisesta lajistosta saataisiin pelastettua. Metsä, johon lahoja puunrunkoja siirretään, suojellaan 50 vuodeksi. Siirrot, lahopuun lisääminen ja metsän suojelu ovat yhdessä kompensaatio kaivoksen vuoksi tuhottavasta metsästä.
Hengitän syksyisen metsän raikasta ilmaa ja ajattelen aikaa. Kaivos työllistää ihmisiä ja tuottaa raaka-aineita kännyköihin ja muihin arkisiksi käyneisiin vempaimiin. Toiminta on taloudellisesti kannattavaa ja vallitsevan ympäristölainsäädännön mukaista. Ympäröivän metsän puustosta osa on ollut taimia 1700-luvun lopulla. Metsän tarkkaa ikää on mahdoton sanoa. Kaivoksen ikää ei tarvitse arvuutella, se on perustettu 1968. Nykyisellään kaivos on valtava avolouhos, joka edelleen syvenee ja laajenee.
Kun kirjoitan tätä blogia, on kulunut melkein kaksi vuotta tutustumismatkasta kaivokselle. Ekologisista kompensaatioista puhutaan myös Suomessa enemmän ja enemmän. Maailman laajuisesti luonnon monimuotoisuus hupenee ja ihmisen luonnonvarojen käytön tarve lisääntyy. Huoli luonnon ja siis myös meidän ihmisten tulevaisuudesta pyörii mielessä. Jotain tarttis tehdä. Kompensoida?
Omasta mielestäni kaikki luonnontilaiset vanhat metsät ovat korvaamattomia, niiden menetyksiä ei voi täysimääräisesti hyvittää. Jos tuhoamista ei voi välttää, on toki parempi yrittää kompensoida kuin olla tekemättä mitään.
Ajatus ajasta kalvaa minua edelleen. Metsän ajassa talouden neljännesvuositarkastelut ovat säälittävän lyhyitä pyrähdyksiä. Mitä jos talouden aikajänne olisi 250 vuoden kvartaali? Millaisia lupauksia metsän pysyvyydestä voimme tehdä yli kahden sadan vuoden päähän?