Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi tällä viikolla uuden raportin, jossa arvioidaan 1,5 asteen lämpenemisen vaikutuksia maapallolle.
Ajatus 1,5 asteen lämpenemisestä tämän vuosisadan loppuun mennessä on tarkoituksellisen optimistinen: niillä toimenpiteillä, joihin maailman valtiot ovat nyt sitoutuneet, odotettu lämpeneminen on kaksin verroin suurempi, noin 3 astetta. Uusi raportti onkin tarkoitettu tiekartaksi, jolla pahimmat ilmastomuutoksen seuraukset olisivat vielä vältettävissä.
Yksi suurimmista ilmastonmuutokseen liittyvistä huolenaiheista on merenpinnan nousu. Tämä voi uhata monia tiheästi asuttuja rannikkoalueita – sekä kokonaisia valtioita Tyynellämerellä.
Vaikka huoli on suuri, on merenpinnan nousu huonoimmin tunnettuja ilmastonmuutoksen seurauksia. Jos kaikki menee parhain päin ja onnistumme pysymään 1,5 asteen lämpenemisessä, tarjoaa IPCC varsin karkean arvion merenpinnan noususta: noin 30–80 senttimetriä vuoteen 2100 mennessä.
IPCC varoittaa kuitenkin, että jo tämä lämpeneminen saattaa lopulta, vuosisatojen tai -tuhansien kuluessa, aiheuttaa useiden metrien merenpinnan nousun. Mistä tämä metrien vesimassa tarkkaan ottaen tulisi?
Vuoristojen jäätiköt ja meriveden lämpölaajeneminen voivat yhdessä aiheuttaa noin yhden metrin merenpinnan nousun. Tämän jälkeen huomio kohdistuu maapallon kahteen suureen mannerjäätikköön. Ensimmäinen kysymysmerkki on Grönlanti, jonka mannerjäätikkö sulaessaan voisi nostaa merenpintaa jo 7 metrillä. Todellinen jokerikortti on kuitenkin Etelämantereen mannerjäätikkö: sen sulaminen nostaisi merenpintaa peräti 58 metrillä.
Oikeastaan jokereita on kaksi. Etelämannerta pilkkoo enimmäkseen jään alla, katseilta piilossa suuri vuorijono. Transantarktiset vuoret jakavat samalla mantereen jäämassan kahtia, Länsi- ja Itä-Antarktiksen mannerjäätiköiksi. Näistä läntinen osa on selvästi pienempi: se sisältää noin kymmenesosan Antarktiksen koko jäämassasta.
Länsi-Antarktiksen mannerjäätikön arvellaan olevan selvästi itäosaa herkempi. Suurempi Itä-Antarktiksen mannerjäätikkö näyttäytyy tutkimuksissa eräänlaisena suurena uskollisena, joka ei ole suuremmin hievahtanut ja josta ei ole välitöntä uhkaa tulevaisuudessakaan.
Kuinka herkkiä nämä kriittiset jäämassat voivat olla? Tätä voidaan arvioida kääntymällä maapallon pitkään historiaan ja siihen, miten eri mannerjäätiköt ovat käyttäytyneet muinaisten ilmastonmuutoksien yhteydessä. Geologisten kerrostumien, kuten muinaisten koralliriuttojen perusteella on voitu arvioida muinaisia merenpinnan tasoja.
Kuinka iso lämpeneminen on menneisyydessä tarvittu sulattamaan Grönlannin tai Antarktiksen mannerjäätikköä? Lähdetään geologiselle aikamatkalle.
Eem-kausi, 120 tuhatta vuotta sitten. Juuri ennen viime jääkautta vallinnut Eem-kausi on kuuluisa esimerkki nykyistä lämpimämmästä ilmastovaiheesta. Ilmaston on arvioitu olleen tuolloin noin 1 asteen lämpimämpi verrattuna esiteolliseen tasoon, mikä aiheutti 6–9 metrin merenpinnan nousun. Grönlannin mannerjäätikön tiedetään pienentyneen Eem-kaudella merkittävästi, ehkä noin puoleen nykyisestä. Koska tämä ei riitä selittämään tapahtunutta merenpinnan nousua, on myös Länsi-Antarktiksen mannerjäätikön arvioitu pienentyneen.
Vaikka merenpinta nousi Eem-kaudella valtavasti, vielä pahempaa voi olla luvassa. Näytämme nimittäin ohittavan Eem-kauden lämpötilat, vaikka ilmastonmuutoksen hillinnässä päästäisiin toivottuihin tavoitteisiin. Kelataan siis geologista aikaa vielä taaksepäin.
Holstein-kausi, 400 tuhatta vuotta sitten. Myös Holstein-kaudella elettiin lämmintä vaihetta jääkausien välissä. Ilmasto oli vielä vähän Eem-kautta lämpimämpi: lämpötila nousi 1–2 astetta ja merenpinta 6–13 metriä verrattuna esiteolliseen aikaan.
Plioseenikausi, 3 miljoonaa vuotta sitten. Ehkä paras vertailukohta tulevalle löytyy vuosimiljoonien takaa, ajalta ennen kaikkia jääkausia. Plioseenikaudella hiilidioksidipitoisuudet olivat jokseenkin samat kuin nykyään, noin 400 miljoonasosaa. Lämpötila nousi noin 2–3 asteella. Lämpenemisen vaikutus jäätiköihin on epävarmempi. Nyt ollaan niin kaukana menneisyydessä, että geologiset maankamaran liikunnot alkavat sotkea merkkejä vanhoista merenpinnoista. Joidenkin arvioiden mukaan merenpinta nousi noin 20 metriä. Tämä edellyttäisi paitsi Grönlannin ja Länsi-Antarktiksen myös Itä-Antarktiksen aktivoitumista.
Näissä menneissä vertailukohdissa on omat ongelmansa. Polttavin kysymys koskee sitä, kuinka nopeasti nämä muinaiset merenpinnan nousut tapahtuivat. Tähän geologinen historia ei toistaiseksi anna valmiita vastauksia. Geologisten kerrostumien tulkinnan ja ajoituksen vaikeuksien vuoksi arviot muinaisten muutosten nopeuksista ovat vaihdelleet laajalti – satojen ja tuhansien vuosien välillä.
Geologin silmin arviot jopa kolmen tai neljän asteen tulevasta lämpenemisestä ovat silti kylmääviä. Muinaiset ilmastovaiheet kertovat valtavasta muutospotentiaalista maapallon mannerjäätiköillä.
Toistoja geologisen historian kautta toteutuneessa ”kokeessa” on jo useita: ilmasto lämpeni toistuvasti ja reaktio oli yhtenevä. Vain asteen–parin ilmaston lämpeneminen sai aikaan suurten mannerjäätikköjen sulamisen niin Grönlannissa kuin Etelämantereellakin.
Suomessa meitä kuitenkin suojaa toinen, niin ikään mahtava geologinen voima. Fennoskandian maankamara kohoaa, muistona viime jääkauden jäämassoista. Tilanne on harvinainen: yhtä onnekkaita ollaan lähinnä Kanadassa, missä myös maa kohoaa useimmilla alueilla.
Maapallon kansoilla eivät käy onnen lahjat tasan, mitä tulee geologiseen ympäristöön. Monissa Yhdysvaltain ja Euroopan osissa maankamara on hitaassa vajoamisliikkeessä. Tämäkin johtuu viime jääkaudesta. Mannerjäätikön paino nimittäin vaikutti laajemmalla alueella: kun Fennoskandian ja Kanadan kallioperä painui lommolle, aiheutti tämä ympäröiville alueille, mannerjäätiköiden liepeille, laajan kallioperän kohouman. Kun jäätiköityneet alueet nyt kimpoavat takaisin ylöspäin, on näiden reuna-alueiden – mukaan lukien USA:n pääkaupungin – vuoro vajota, kohti nousevaa merenpintaa.
Vaikka uhkakuvat ovat huolestuttavia, ei epätoivolle ole syytä antaa valtaa. Kuten IPCC:n raportti esittää, on vielä paljon, mitä voimme tehdä ilmastonmuutoksen pahimpien seurausten torjumiseksi.
Löysin kuitenkin hiljattain itseni tarkistamasta, että kuinkahan nopeaa se maankohoaminen täällä Helsingissä, oman kotini lähimaastoissa, olikaan? Vastaus: noin 30 senttimetriä vuosisadassa. Kiitos siitä.