Edellisessä kirjoitelmani käsitteli ojituksista tulevan hiekan haittoja puroille. Väitöskirjatyöni toinen tutkimusalue sijaitsi Oulujoen valuma-alueella Sotkamossa, jonka kallioperässä on kivettynyttä mätäliejua, mustaliusketta. Mustaliuskeen vuoksi alueen purot ovat happamia ja veden metallipitoisuudet korkeita. Näihin puroihin ei tullutkaan ojista hiekkaa, vaan metalleja. Minkälaista elämää kahvimaisen happamassa purossa on ja miten ojitukset vaikuttavat niihin?
Happamuutta ja metalleja vesistöön jääkauden perintönä
Suomen kallioperässä on mustaliusketta siellä täällä 20 metriä leveinä raitoina. Sitä on syntynyt aikoinaan maan vielä ollessa merenpohjaa, kun syvälle hapettomiin olosuhteisiin on kerrostunut mätäliejua. Lisäksi etenkin rannikkoseudulla on happamia sulfaattimaita, joilla on samanlainen vaikutus vesistöihin kuin mustaliuskeella.
Mustaliuske happamoittaa vesistöjä, jos se pääsee kosketuksiin hapen kanssa. Lisäksi mustaliuskeesta liukenee vesistöön metalleja. Näin käy luonnollisesti, ilman ihmisvaikutusta, jos maaperä on ohut.
Kaikki puroeliöt eivät siedä happamuutta ja metalleja, joten mustaliuskepurot ovat luontaisesti vähälajisempia kuin tavallisen kallioperän alueella virtaavat purot. Koska happamuus on peräisin luonnonilmiöstä, asiassa ei sinänsä ole mitään ongelmallista. Lajeja on tavallista vähemmän, koska happamissa olosuhteissa eläminen vaatii erityisiä ominaisuuksia, joita on kehittynyt vain harvoille lajeille. Ongelmia kuitenkin syntyy, jos maankäyttö paljastaa mustaliuskeen ja altistaa sen hapettumiselle.
Mustaliuskeköntti.
Purolajisto riippuu kallioperän tyypistä
Vertasimme mustaliuskevaltaisen kallioperän yli virtaavia puroja tavallisen gneissi-graniitti-alueen puroihin. Kallioperän tyyppi vaikutti siihen, mitä lajeja puroista löytyi.
Sammallajien määrä oli erittäin alhainen mustaliuskepuroissa. Kun tavallisissa puroissa lajeja oli keskimäärin 14, happamissa niitä oli vain 3-4. Happamuus ja liuenneet metallit voivat vaikuttaa suoraan tappavasti herkkiin lajeihin, koska niillä ei ole tarvittavia fysiologisia ominaisuuksia, joiden avulla pärjää sellaisessa ympäristössä. Vaikutus voi olla myös epäsuoraa, sillä happamissa puroissa on myös vähemmän ravinteita kasveille käyttökelpoisessa muodossa.
Myös piilevä- ja pohjaeläinlajeja oli vähänlaisesti luontaisesti happamissa puroissa. Merkittävää oli, että mustaliuske- ja tavallisten purojen lajisto erosi toisistaan. Erityisen runsaita mustaliuskepuroissa olivat monet surviaissääskilajit ja tietyt piilevät. Esimerkiksi piilevä Eunotia rhomboidea sietää happamuutta hyvin.
Voisikin sanoa, että mustaliuskepurot ylläpitävät hyvin erityisiä eliöyhteisöjä, joista osa on vielä varsin tuntemattomia. Esimerkiksi surviaissääsket ovat huonosti tunnettu ryhmä, joten niiden levinneisyyttä ja uhanalaisuutta ei tiedetä kunnolla – puhumattakaan vielä tuntemattomimmista mikrobeista.
Emme aina tiedä, mitä lajeja menetämme pilaamalla elinympäristöjä. Lajien häviäminen on jo itsessään huolestuttavaa. Ihmisnäkökulmasta ajateltuna se on erityisen huolestuttavaa, koska emme voi tietää, olisiko juuri se kadotettu laji hyödyttänyt meitä jollain tavalla tulevaisuudessa. (Löysiväthän tutkijat juuri punkkeja syövän hyönteisenkin Suomesta!).
Mustaliuskelohkareita purossa. Kuva: Mikko Tolkkinen
Ojituksen vaikuttaa mustaliuskepurojen eliöyhteisöihin
Ojista ei tullut mustaliuskepuroihin hiekkaa, kuten yleensä. Sen sijaan ojitusten seurauksena mustaliuskepurojen veden metallipitoisuudet olivat korkeammat kuin ojittamattomissa puroissa. Korkeammat pitoisuudet mitattiin etenkin nikkelille, mangaanille ja sinkille.
Vaikka Sotkamon ojitetut mustaliuskepurot ovat eliöiden kannalta mukavan kivikkoisia, niissä on sammalia todella vähän. Ne peittivät tyypillisesti vain kymmenesosan pohjan pinta-alasta. Myös pohjaeläimiä oli vähän, mikä voi johtua korkeista metallipitoisuuksista tai sammalten vähäisyydestä, tai molemmista.
Kaikkien tutkittujen eliöryhmien lajisto muuttui ojitusten vuoksi. Tietyt lajit näyttävät hyötyvän ojitusten vaikutuksista, kun taas toiset eivät niitä kestä. Lisäksi pohjaeläinlajien määrä oli pienempi ojitetuissa kuin ojittamattomissa puroissa.
Pahinta oli se, että sammalten ja sienten yhteisöt yksipuolistuivat. Toisin sanoen kaikissa ojitetuissa puroissa oli suunnilleen sama sammal- ja sienilajisto. Vain tietyt lajit siis pärjäävät ojitetuissa mustaliuskepuroissa. Tämä on huolestuttavaa, koska luontaisesti happamia mustaliuskepuroja on verrattain vähän ja toisaalta ojitusten määrä on valtava. Lajien elinvoimaisuus on kiinni siitä, onko eliöille sopivaa elinympäristöä jäljellä. Myös muu maankäyttö, kuten kaivosteollisuus tai rakentaminen, altistaa mustaliuskeen hapettumiselle.
Koska eri alueilla purojen lajisto vaihtelee riippuen muun muassa kallioperätyypistä, ei riitä, että puroja suojellaan vain tietyillä alueilla, esimerkiksi Lapissa. Mitä monimuotoisempia purotyyppejä saadaan säästettyä ihmisvaikutuksilta, sitä monimuotoisempi on myös vesistöjen eliölajisto.
Viite:
Tolkkinen, M. (2016). Multi-stressor effects in boreal streams – Disentangling the roles of natural and land use disturbance to stream communities. Väitöskirja. Acta Universitatis Ouluensis, 667.