“Niistä Venäjän ydinpommikokeistahan se johtuu, se ilmastonmuutos”, sanoi bussissa takanani istuva iäkäs rouva toiselle saaden vastaukseksi hyväksyvää hyminää. Oli vuosi 2005, ja naiset päivittelivät myrskyjen sävyttämää leutoa alkutalvea. Faktat eivät aina osuneet ihan kohdalleen, mutta ilmastonmuutos alkoi tuolloin vakiintua osaksi jokapäiväistä suomalaista sääkeskustelua. Asia sai mediassa yhä enemmän huomiota ja sen näkyvyys uutisotsikoissa kasvoi – suunnilleen vuoteen 2009 asti, jolloin Kööpenhaminan suuri ilmastokokous floppasi.
Kaiken järjen mukaan kokouksen epäonnistumisen olisi pitänyt kasvattaa huolta tulevasta, mutta toisin kävi. Aihetta käsittelevien uutisten määrä romahti ja yleinen huoli ilmastonmuutoksesta laantui. Ihmiset eivät ole niin johdonmukaisia ja riippumattomia ajattelijoita kuin haluaisivat uskoa olevansa. Huolta aiheuttavat erityisesti omaa elämää koskettavat ajankohtaisiksi mielletyt asiat, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Vihreän langan selvitys kertoo korrelaatiosta ilmastonmuutoksen uutisnäkyvyyden ja ihmisten ilmastonmuutosta kohtaan tunteman huolen välillä. Kun vuonna 2007 yhteensä 86 % EVAn (Elinkeinoelämän Valtuuskunta) arvokyselyyn vastanneista oli täysin samaa tai jokseenkin samaa mieltä väittämän “ilmastonmuutos on aikamme suurin ympäristöuhka, jonka torjumiseksi on nopeasti ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin kaikissa maissa” kanssa, vuonna 2010 tätä mieltä oli enää 66 % vastanneista.
Ilmastonmuutos ei tietenkään näiden vuosien aikana kadonnut mihinkään, vaan yleinen mielipide heijastelee todennäköisesti paitsi vallitsevia sääolosuhteita, myös median aiheelle antamaa huomiota. Kun arabikevät ja taantuma nousivat pinnalle, ilmastonmuutokselle jäi vähemmän palstatilaa. Ihmisen muisti on lyhyt.
Hiljattain raportoitiin, että Australian Isolla valliriutalla eläneestä Melomys rubicolasta on tullut maailman ensimmäinen tiettävästi ilmastonmuutoksen takia sukupuuttoon kuollut nisäkäslaji. Yksinomaan 4 hehtaarin suuruiselta Bramble Cay –saarelta tavatun jyrsijän elinympäristön arvellaan tuhoutuneen saaren jouduttua useaan kertaan veden valtaan. Meren mukanaan viemän pikkujyrsijän tarinassa on tiettyä runollisuutta ja (kyseenalaista) pioneerihenkisyyttäkin, joten ei ole ihme, että se ylitti uutiskynnyksen.
Monien muiden tarina jää silti kertomatta. Luonnon monimuotoisuus köyhtyy huimaa vauhtia, populaatiot kutistuvat ja ihmisperäisistä syistä hävinneiden lajien lista venyy. Vuodesta 1500 lähtien 617 selkärankaisiin kuuluvaa lajia on saanut jonkin seuraavista IUCN:n (International Union for Coservation of Nature) uhanalaisuusluokituksista: hävinnyt, luonnosta hävinnyt, mahdollisesti hävinnyt. Näistä lajeista 163 on lintuja, 158 kaloja, 148 sammakkoeläimiä, 111 nisäkkäitä ja 37 matelijoita. Huolestuttavinta on, että sukupuuttojen määrä on lähtenyt rajuun nousuun 1900-luvun alun jälkeen. Selkärankaisten lisäksi sukupuuttoon on kuollut myös koko joukko muita lajeja, eikä läheskään kaikkien lajien uhanalaisuutta ole tiedon puutteen vuoksi voitu arvioida.
Voidaan perustellusti puhua maapallon historian kuudennesta joukkosukupuutosta. Toisin kuin aiemmat sukupuutot, tämä meneillään oleva on meidän aiheuttamamme. Käsittämätöntä kyllä, asia ei ole vielä edes samalla tavalla ihmisten huulilla kuin ilmastonmuutos. Ehkä se loistaa mediassa poissaolollaan liian monimutkaisten tekijöiden takia? Dodon ja siivettömänruokin häviäminen lihapatoihin on helppo sisäistää, mutta nykytapauksissa lajien taantumisen syyt saavat joskus tutkijatkin ymmälleen. Olisiko syynä myös se, että kukaan ei pääse tienaamaan sukupuutoilla riittävästi? Ilmastonmuutoksella voi sentään tehdä kaikenlaista bisnestä. Eivätkä sukupuutot vielä näy yhtä välittömästi arjessa kuin kotikellariin tulviva joki tai lumeton talvi. Ihmisiän lyhyys vääristää näkökulmaamme. Meille hitailta vaikuttavat muutokset ovat todellisuudessa luonnossa hurjan nopeita.
Helsingin Sanomat otsikoi juhannuksen kynnyksellä maapallon siirtyneen uuteen suuren joukkotuhon aikaan, ja ihmisen olevan vaarassa kuolla sukupuuttoon. Uutisen taustalla olevassa tutkimuksessa ei mainita ihmisen sukupuuttoa, mutta Gerardo Ceballos, yksi tutkijoista, totesi BBC:lle ihmisen häviävän ”todennäköisesti varhaisessa vaiheessa”. Luonnon mittakaavassa tämä voi tarkoittaa tuhansia, satoja tuhansia tai jopa paria miljoonaa vuotta, mikä jäi Helsingin Sanomilta mainitsematta. On hyvä, että lehti tarttui aiheeseen (kahdestikin: alun perin sama juttu on julkaistu jo vuonna 2015), mutta klikkiotsikkomainen käsittely ja melkein suora BBC:n uutisen kopiointi jättävät toivomisen varaa. Ehkä ihmiset alkavat kaikesta huolimatta havahtua asiaan. Siinä missä juttu keräsi vuonna 2015 vaivaiset 8 kommenttia, tänä vuonna se nousi luetuimpien uutisten listalle ja kommentteja on tullut vajaa 200. Niiden joukossa on tietysti tyypillistä valitusta viherpesusta. Todenmukaisempi otsikko olisi voinut vähentää sitä.
On nykyajalle ominaista, että jatkuva uutisvirta turruttaa. Olisiko kuudes sukupuutto ollut jymyuutinen edes sata vuotta sitten? Olisiko monokkelin läpi aamun lehteä selailevalla lukijalla mennyt sen takia kahvi väärään kurkkuun? Ehkä hän olisi katsonut ikkunasta ulos, todennut kaiken näyttävän samalta kuin ennenkin ja unohtanut koko asian. Nykyteknologia mahdollistaa tärkeiden asioiden esille tuomisen aivan uudella tavalla. Halusimme tai emme, media on suurelta osin vastuussa siitä, mitä muistamme ja pidämme tärkeänä.
Aiheesta kiinnostuneille ja etenkin kiinnostumattomille suosittelen luettavaksi Elizabeth Kolbertin kirjaa Kuudes sukupuutto, joka on sekä informatiivinen että taitavasti kirjoitettu teos.