Ruoka on ihmisille elämän edellytys siinä missä happikin. Emme voi olla aidosti omavaraisia, koska meiltä puuttuvat viherhiukkaset. Se, mitä syömme ja mitä emme, tuntuu kuitenkin määrittelevän myös persoonamme. Ruoka ja suhtautuminen ruoantuotantoon paljastavat meistä paljon, sillä syömiseen kytkeytyy arvomaailmoja ja elämänkatsomuksia. Kaikkine moraalisääntöineen ruoasta on tullut eräänlainen uusliberaali uskonto.
Opiskeluaikoinani söin elääkseni. Nyt tuntuu että elän syödäkseni. Ruoka ei ole enää pelkkää ravintoa, vaan siitä ja sen valmistamisesta on tullut mitä suurimmassa määrin myös nautintoa. Suorastaan paheellista nautintoa. Enkä pelkää sitä ollenkaan.
Tämä vaivaa minua, koska tiedän, että ruoantuotanto on yksi maailman suurimmista ympäristöongelmista. Kun uutta peltomaata raivataan, elinympäristöt pirstoutuvat ja eliölajit uhanalaistuvat. Tehomaatalous vaikuttaa haitallisesti maaperään, saastuttaa ilmakehää ja rehevöittää vesistöjä. Lihantuotanto on tehotonta, koska karja syö samaa kuin ihminen, ja trofiatasojen ylittyessä siirtyvä energia vähenee eksponentiaalisesti. Kiloon naudan ulkofilettä mahtuu kymmenen kiloa viljaa ja lähes 20 000 litraa vettä. Siksi minusta tuntuu synniltä syödä sitä.
On myös muita eettisiä ongelmia: valtavat lihantuotantotilat muistuttavat hyytävällä tavalla toisen maailmansodan keskitys- ja tuhoamisleirejä. Useimmat jututtamani kasvissyöjät kertovatkin jättäneensä lihansyönnin ensisijaisesti eläinsuojelullisista syistä.
Pallon pelastaminen on pirun vaikeaa, koska meitä on täällä liikaa ja elämme liian leveästi. Vaikka väestönkasvun on ennustettu tasaantuvan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä noin 11 miljardiin ihmiseen, nouseva elintaso lisää planeettamme kuormitusta. Tämä näkyy Suomessakin: 1900-luvun aikana aloimme elää leveämmin. Samalla lihansyöntimme yli kaksinkertaistui, muista kulutustottumusten muutoksista puhumattakaan.
En ole Jami. En syö ituja lähdeveden kera. Voisinko silti tehdä asialle jotain?
PNAS uutisoi alkuvuodesta, että kasvisten määrän lisääminen ja lihan määrän vähentäminen ruokavaliossa olisi merkittävä palvelus sekä planeetallemme että ihmisten terveydelle. HS:n kolumnissa pohdittiin, että lihaa voisi syödä silloin tällöin, mutta kasvisruoasta pitäisi tehdä uusi normi.
Kannatetaan! Entä voisiko sallitun kaikkiruokaisuuden rajoissa tukeutua ympäristöystävälliseen ruoantuotantoon?
Edessä on suo. Märkä, upottava suo.
Moni kestävän kehityksen kannattaja vannoo luomutuotannon nimeen. Ajatus on kaunis, mutta on pakko olla luomua kritisoineen Esko Valtaojan kanssa jostain samaa mieltä: luomuruokaa ei riitä kaikille, sillä luomutuotanto on suhteellisen tehotonta.
Lähiruokapiirit tukevat paikallistaloutta ja taistelevat alati vaanivan globalisaation lonkeroita vastaan. Tämäkin hieno idea toimii vain rajoitetusti, sillä se edellyttää pientuottajien olemassaoloa lähiseudulla. Kun maatalouden megatrendit jylläävät, kuljetusmatkat kasvavat ja maatilat suurenevat. Ruoantuotanto keskittyy ja erikoistuu alueellisesti koko ajan. Suomen maaseutu autioituu.
Entä se oma paheeni, lihansyönti? Sitä ei voi ohittaa. Onko mahdollisuutta synninpäästökauppaan?
Riista lienee vaihtoehdoista ekologisin. Vaikken itse metsästä, kokkaan kyllä kernaasti jokaisen kyyhkyn, sorsan, jäniksen tai vähän isommankin eläimen, jonka saan näppeihini. Tuotantoeläinten osalta tilanne on hankala, koska valinnan varaa on niukasti. Olisi hienoa nähdä perhetilojen vakuumipakettien rinnalla perinnebiotooppitilojen tuotteita. Ruotsissa niittyliha on suosittu brändi, ja Suomeenkin on kehitetty vastaavaa Luonnonlaidunliha-sertifikaattia. Olen ollut mukana ideoimassa ja kommentoimassa sen kriteerejä, vapaaehtoisesti ja ilman korvausta. Harmillisesti sertifikaatin käyttöönotto kompuroi hankerahoituksen puutteessa. Luonnonlaidunlihan markkinat nimittäin lisäisivät perinnebiotooppien hoitoa ja hidastaisivat luonnon monimuotoisuuden katoamista.
Ei riista tai perinnebiotoopeilla kasvatettu laatuliha tietenkään ratkaise maailman ruokaongelmaa, mutta siinä on taas pari yksittäistä keinoa turvata yöuniaan.
Perimmäinen munaus koko ruokakeskustelussa onkin mielestäni se, että yritämme ratkaista hankalaa ristikkoa pelkillä vokaaleilla. Antroposeenin ajan ympäristöongelmat ovat niin mutkikkaita, että niitä on vaikea tutkijoidenkaan hahmottaa. Ilmastonmuutokseen tai kuudenteen sukupuuttoaaltoon on vaikea puuttua, koska emme oikein tiedä, mistä aloittaisimme. Tai olemme aloitusruudusta epävarmoja, koska samaan lopputulokseen on monta eri polkua. Tässä vaiheessa moni kärsimätön populistipoliitikko toteaa, että tutkijat vain taikinoivat ja tokko koko ongelmaa edes onkaan.
Yksinkertaistaminen näkyy silloin tällöin myös ruokafundamentalismissa. Kaupan hyllyn ääressä on helppo unohtaa, miten ruoka kasvatetaan tai mistä asti se on tuotu Suomeen.
Esimerkkinä väitän, ettei ehdoton vegaanius ratkaise ruoantuotannon ongelmia (nyt taisin sohaista ampiaispesään). Kasvinviljely vaatii lannoitteita, sillä sadonkorjuu köyhdyttää maaperää. Pelkkä typpilaskeuma ei riitä tasapainottamaan ravinnehukkaa. Kiertoviljely sopii huonosti globaalin alkutuotannon malliksi, sillä ruokamarkkinat vaativat raha-, ei rehukasveja. Eläimissä on se hyvä puoli, että ne muuttavat rehun lannaksi, joka on erinomainen ja uusiutuva lannoite. Mikäli kotieläintuotannosta luovutaan, lannoitteet on louhittava maaperästä; siis käytetään uusiutumattomia raaka-aineita.
Tehotuotanto kuitenkin vie eläimet pois kasvinviljelytiloilta. Jos lantaa ei käytetä lannoitteena, siitä tulee ongelma. Ja näin pääsimme kerimään ongelmavyyhteä auki.
Yhteiskunnassamme on vaikea elää ympäristöä ja luontoa kunnioittaen. Silti on pakko yrittää. Kun eettiset ja ekologiset valinnat pirstoutuvat toisistaan irrallisiksi palapelin palasiksi, on haasteellista hahmottaa kokonaiskuvaa elämäntavan kuormittavuudesta, vaikka laskisikin itselleen ekologisen jalanjäljen. Mitä kauemmas luonnosta eriydymme, sitä abstraktimmaksi suhteemme siihen muuttuu. Tämä muutos on tietenkin henkinen. Luontohan ympäröi meitä aina ja kaikkialla. Olemme riippuvaisia siitä ja se on tullut riippuvaiseksi meistä.
* * *
Tulossa aiheen tiimoilta:
Ympäristötiedon foorumin, Maj ja Tor Nesslingin säätiön ja Koneen Säätiön järjestämä Ympäristödialogeja: Liha – ekologisuus vai eettisyys?
Jenni Tahvanaisen artikkeli #muutos-verkkolehdessä
* * *
Tekstin kuvituksena on käytetty Suomen visuaalisen maisemaseurannan kuvia. Alkuperäiset kuvat ja lisätietoa seurannasta löytyy Muuttuva maalaismaisema -sivustolta.