Yksi paleontologian suurista mysteereistä on niin sanotun pleistoseenin megafaunan häviäminen. Pleistoseenilla tarkoitetaan toiseksi viimeisintä geologista ajanjaksoa, joka vallitsi noin 12 tuhatta–2,6 miljoonaa vuotta sitten. Maapallolla elettiin tuolloin jääkausien aikaa. Pohjoisella pallonpuoliskolla, halki Euraasian ja Pohjois-Amerikan, levittäytyi niin kutsuttu arotundra – kylmän ja samalla kuivan heinämaan muodostama kasvillisuustyyppi.
Tätä uniikkia ekosysteemiä asutti yhtä omaleimainen suurten eläimien joukko. Megafaunaan eli pleistoseenin arotundralle tyypillisiin suuriin eläimiin lukeutuivat muun muassa jääkauden todelliset ikonit, villamammutti ja villasarvikuono.
Näistä eläimistä enemmistö on kuitenkin kadonnut maapallolta: kaikkiaan noin sata suurikokoista nisäkässukua katosi joukkotuhossa, joka tapahtui viime jääkauden lopun ja nykyisen lämpökauden alkuosan aikana, noin 10–50 tuhatta vuotta sitten. Tämä dramaattinen muutos maapallon eläinkunnassa on kiehtonut niin suurta yleisöä kuin tutkijoitakin, ja tuhon syistä onkin esitetty lukuisia kilpailevia hypoteesejä.
Yhden ajatuksen mukaan tuho kytkeytyy jääkauden loppumiseen, ilmaston lämpenemiseen ja megafaunalle ominaisen ympäristön hupenemiseen. Tämän hypoteesin ongelmana on kuitenkin se, ettei viimeinen jääkausi ollut ainutkertainen tapahtuma. Maapallolla on pleistoseenikaudella ollut useita, jopa kymmeniä jääkausia, joiden vaihtelua säätelevät maapallon kiertoradan jaksottaiset muutokset. Megafauna oli selviytynyt jo lukuisten jääkausien ja niiden väliin sijoittuvien lämpökausien yli. Miksi juuri viimeisen jääkauden loppuminen olisi yhtäkkiä ollut tuhoisaa?
Toinen hypoteesi onkin ehdottanut megafaunan katoamisen syyksi ihmistä. Tässä mielessä viimeisen jääkauden loppu todella oli poikkeuksellista aikaa. Nykyihminen (Homo sapiens) oli juuri jääkauden aikana lähtenyt Afrikasta, ja ilmaston lämmetessä jääkauden lopulla levittäytyi ensimmäistä kertaa megafaunan asuinsijoille, maapallon pohjoisille alueille. Olisiko varhaisen ihmisen harjoittama metsästys voinut olla pleistoseenin jäteille liikaa?
Voittajaa hypoteesien joukosta on ollut kuitenkin vaikeaa löytää. Vaikka jääkausista tiedetään koko ajan enemmän, on megafaunan kaltaisten isojen eläimien tutkimuksessa erityisenä haasteena fossiiliaineistojen hajanaisuus. Vaikka mammutit ja muut suurnisäkkäät olivat keskeisiä lajeja arotundran ekosysteemissä, oli niiden lukumäärä kuitenkin sikäli pieni, että fossiileja on säilynyt verraten vähän. Tästä seuraa usein paleontologiassa niin sanottu false absence -tilanne, jossa eläin on saattanut olla alueella läsnä, mutta tästä ei vain ole jäänyt fossiiliaineistoa. Näin lajin katoamisen ajankohtaa voi olla vaikea ajoittaa ja korreloida erilaisiin tekijöihin, jotka voisivat olla tuhon aiheuttajia.
Helpotusta tutkijoiden tilanteeseen on kuitenkin tullut yllättävästä lähteestä: muinaisten jättien peräpäästä. Tuoreessa artikkelissaan Texas A&M -yliopiston tutkijat Angelina Perrotti ja Eline van Asperen esittelevät niin sanottujen koprofiilisienien soveltamista megafaunan tutkimuksessa.
Koprofiilisienillä tarkoitetaan kotelosienien kaareen lukeutuvia sienisukuja kuten Sporormiella ja Podospora, jotka elävät eläimien, erityisesti kasvinsyöjien, ulosteessa. Ulosteläjistä sienet levittävät itiöitä läheisen kasvillisuuden pinnoille. Näin itiöt päätyvät kasvinsyöjäeläimien ravinnon mukana niiden ruoansulatukseen – ja lopulta uuteen ulosteläjään.
Paleontologeille tämä koprofiilisienien vaatimaton elämänkierto on täynnä mahdollisuuksia. Vaikka fossiilisia luita säilyy vain satunnaisesti, tuottivat arotundran heinää laiduntaneet suuret eläimet väistämättä paljon ulostetta – mikä samalla tarkoittaa suurta määrää sienien itiöitä. Jääkauden aikaisista kerrostumista voidaankin parhaimmillaan löytää tuhansia koprofiilisienien itiöitä, jotka voivat osoittaa eläinten läsnäolon silloinkin, kun ensimmäistäkään luuta ei ole löydetty.
Meillä Suomessa koprofiili-itiöiden tutkimus on ollut vähäisempää, koska Suomi oli jääkaudella mannerjään peitossa. Tämän vuoksi meillä on säilynyt verraten vähän kerrostumia, joista merkkejä muinaisesta megafaunasta voisi löytyä.
Pitkästä tutkimuksesta ja uusista menetelmistä huolimatta debatti eri hypoteesien ympärillä jatkuu. Yhtäältä Pohjois-Amerikassa on itiötutkimusten perusteella havaittu, että megafaunan populaatiot olivat pienemässä jo ennen ihmisten saapumista alueelle. Toisaalta muut tutkimukset viittaavat siihen, että joukkotuhon eteneminen selittyy parhaiten ihmisen levittäytymisellä. Pohjois-Amerikan ulkopuolella myös Sporormiella-itiöiden määrien on havaittu vähenevän juuri silloin, kun ihminen saapui alueelle.
Kuten usein vaikeasti selvitettävissä kysymyksissä, on mahdollista, että megafaunan tuhoa ei selitä mikään yksittäinen tekijä. Kenties kyseessä oli lopulta yhteisvaikutus: ilmaston lämpeneminen ja ihmisen saapuminen olisivat kumpikin yksinään olleet siedettävissä, mutta yhdessä nämä rasitteet olivat pleistoseenin jäteille liikaa.