Tutkijan työhön kuuluu kolme asiaa: tutkimuksen tekeminen, opettaminen ja yleisölle tutkimuksen tuloksista kertominen. Suomessa tapana kuitenkin on, että julkisuudessa tutkimuksesta kertovat lähinnä professorit tai ”päivystäviksi dosenteiksi” pilkatut aktiivisemmat muut kommentoijat. Rivitutkijan tiedeviestintä jää usein väitöstiedotteeseen, joka mahdollisesti julkaistaan pikku-uutisena paikallislehdessä.
Joskus tutkijan maailma saattaa hetkellisesti mullistua ja minulle näin kävi, kun voitin 2016 Slush-tapahtuman yhteydessä olleen pitchaus-kilpailun. Tämän takia minulle on kertynyt tavallista enemmän kokemusta haastatteluista, ja ehkä samalla myös kokemusta siitä miksi tiedeviestintä voi olla vaikeaa tutkijoille.
Tiedottamisen tärkeyttä ei kiistä kukaan. Kun YT-kierrokset ja supistukset ovat tulleet yliopistokampuksille, on selvää, että tutkijoiden tulee kertoa mitä me verorahoilla teemme ja mitä hyötyä perustutkimuksesta voi olla pitkällä tähtäimellä. Sillä Suomessa todella tehdään laadukasta ja kiinnostavaa tutkimusta monilla eri tieteenaloilla. Mutta toisin kuin startup-yritysten kuplassa, tutkijat pikemminkin arastelevat toimittajia oman osaamisensa tyrkyttämisen sijaan.
Yksi syy tutkijoiden haluttomuuteen olla julkisuudessa on se, että tiedemaailmassa julkisuuspisteet eivät ole meriitti, vaan ansiot kertyvät tutkimusyhteisön sisäisillä kriteereillä (saadut rahoitukset, julkaisujen määrä ja laatu jne.). Tutkimusyhteisössä on myös sanattomia oletuksia siitä, että kommenttien antaminen oman erikoisosaamisensa laita-alueilta on sopimatonta. Ristiriita haastattelutilanteessa syntyy myös, jos toimittaja haluaa valmiiseen tarinaan selkeän kommentin, kun taas tutkijan mielestä selkeämpi vastaus vaatisi lisätutkimuksia.
Kokemusteni perusteella teesini parempaan tiedeviestintään ovat seuraavat:
Tutkija,
- uskalla kertoa työstäsi. Jos tutkimuksesi on tarpeeksi kovatasoista saadakseen rahoitusta ja tuloksesi on julkaistu kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä, työsi on kiinnostuksen arvoista.
- älä pelkää joutuvasi pilkan kohteeksi. Suomalaiset ovat korkeakoulutettuja ja arvostavat tutkimustietoa.
- haastattelujen antaminen ei ole pois tutkimuksesta. Kun mietit miten kertoa toimittajalle selkokielellä tutkimuksesi päälinjat, opit jäsentämään tutkimustasi paremmin esimerkiksi seuraaviin rahoitushakemuksiin.
- kerro toimittajalle, että haluat tietää missä kontekstissa ja mille yleisölle tutkimustasi esitellään, niin sinun ei tarvitse pelätä sitaatin olevan väärässä asiayhteydessä.
- puhu toimittajalle vain faktoista, jätä lennokkaammat pohdiskelut kollegoiden väliseen keskusteluun. Tämä on tärkeää erityisesti, jos et pääse näkemään valmista haastattelua ennen sen julkaisemista.
- Jos mahdollista, pyydä erityisesti puhelinhaastattelut aina luettavaksi ennen julkaisua. Tutkimuskysymykset ovat monimutkaisia ja tutkijoiden käyttämä kieli hankalaa mikä voi johtaa asiavirheisiin. Virheelliset tiedot eivät palvele toimittajaa, tutkijaa, eivätkä yleisöä.
Toimittaja,
- varmista että asia, johon haluat kommentin, kuuluu tutkijan alaan, tutkimusmaailmassa ei ole ”kaikkien alojen asiantuntijoita”.
- varmista, että tutkija haluaa antaa haastattelun. Tutkimustyön vaihe voi olla sellainen jossa haastatteluja ei ole mahdollista antaa tai haastattelun antamisesta päätetään tutkimusryhmässä yhteisesti.
- kerro selkeästi mihin tarkoitukseen ja kuinka laajasti haastattelua käytetään. Jos sama haastattelu käytetään myös saman konsernin toisessa lehdessä, siitä tulisi ehdottomasti mainita haastateltavalle.
- kerro myös, jos tutkija käyttää liian monimutkaista kieltä tai vastaa eri kysymykseen kuin tarkoitit. Tutkijoilla on usein hyvin vähän kokemusta haastatteluista.
- tutkijan pahin pelko on, että sanomiset irrotetaan asiayhteydestä tai faktat vääristyvät. Jos mahdollista, toimita valmis teksti tutkijan luettavaksi hyvissä ajoin ennen deadlinea.
Tärkeintä asia on muistaa, että tiedetoimittajat ja tutkijat ovat samalla puolella. Molemmat haluavat, että tutkittu tieto näkyy uutisvirrassa. Jos käy niin, että haastattelu päätyy muuhun kuin tarkoitettuun asiayhteyteen tai sinne jää pieniä virheitä, se voi tuntua pahalta mutta unohtuu nopeasti. Yksi omista haastatteluistani tehtiin Prisma-ohjelmaan. Klippi, jossa haastatteluni oli, päätyi yllättäen myös Sohvaperunat-ohjelmaan, jossa tavalliset suomalaiset katsovat ja kommentoivat TV-ohjelmia. Ja tämä ohjelma puolestaan puhuttaa nettikansaa tunnetusti pahasuisella vauva.fi-keskustelupalstalla, mikä ei ole varsinaisesti meriitti tutkijalle. Opittua tuli se, että tähänkään ei maailma kaadu, ja samalla sain hauskan tarinan kerrottavaksi opiskelijoille siitä, miten minua on ”kehuttu” TV:ssä puunhalaajaksi.
